Lumen taju
Siinä minä taas Karkausmäellä makasin, pitkin pituuttani, hujan hajan. Enemmän ja vähemmän paksuina kerroksina. Tulin jo varhain tänä vuonna. Olosuhteet olivat suotuisat. Sopivan viileää ja kuivaa, niin mikäs siinä oli tullessa. Alkuunhan se on aina sellaista varovaista. Täytyy vähän kattella, että miten sitä asettuisi. Eikä kerralla sovi nyt ihan mahdottomasti tuppautua, täytyy antaa totuttautua, että nyt sitä taas tulee.
Tämä talvi on kyllä ollut minulle hyvä. Olen saanut olla, kasaantua ja paksuuntua melko rauhassa. Välillä äityi tuossa alkuvuodesta vähän lämpimäksi ja huomasin, että kyllä siinä pintakerrokset kävi jo aika kosteina, mutta sittenhän se onneksi helpotti, tuli mukavan kylmä taas.
Tässä sitä talven mittaan ehtii havaita monenlaista. Kelit vaihtuu ja kerrokset muokkaantuu sen mukaan. Nythän oli erikoisempi jakso tässä Mäellä laskiaisen aikaan, kun alkoivat minua oikein urakalla muokkaamaan. Tamppasivat ensin minut ihan litteäksi ja sitten kasasivat oikein korkeaksi keoksi ja taputtelivat ja tamppasivat. Aika tiivistähän siinä oli, mutta minkäs teet kun on tämmöiseksi syntynyt, että muitten armoilla sitä ollaan. No, luulin jo että nyt saapi olla, vaan ei. Tulivat tovin päästä uudelleen ja alkoivat minua kaivamaan ja kovertamaan. Onton tekivät minusta, onton! No kyllä minä kuitenkin pintani pidin ja seinistäni tein tukevat. Laittoivat sitten oikein havuja ja mikäs siinä, kyllähän minä pihkaa kestän. Kehuivat kyllä kovasti kaunista muotoani ja ihmettelivät rakennettani, että on se ihmeellinen, kun sitä pystyy tällä tavoin kovertamaan ja kaivamaan. Onko se nyt sitten niin ihmeellistä? Näinhän se on aina ollut ja näin se tulee aina olemaan. Tämmöinen minä olen.
No eihän ne sattumukset sitten tähän loppuneet. Jokusen päivän jälkeen tapahtui taas erikoisia. Havujen päälle laittoivat vielä taljat ja tuliakin laittoivat sisälle ja pihalle. Pienen tulen minä kyllä siedän, isoista en niin välitä. Tuli mies ja tuli nainen ja puhuivat ulkomaan kieltä. Minulle ei ole väliä mitä puhuu tai mistä tulee, minulle kaikki on yhtä ja yksi on kaikki. No, näitä kahta sitten opastettiin, että siihen vain taljoille makuulle ja vilttiä päälle ja että ei tarvi muuta kuin olla ja hengittää ja nukahtaakin saa, jos kovin on puhki. No, siinä ne sitten makasivat, vieraan kielen puhujat, hengittivät ja olivat. Olivat ihan jonkin aikaa. Huomasin, että jotain niissä tapahtui. Rypyt laski otsalta ja hengitys rauhoittui, ei viltti kohoillut niin kiivaasti kuin aluksi. Sitten ne haettiin pois ja sinne minä jäin itsekseni, kehojen painaumat pinnassani.
Tämmöistä se on tämä minun eloni. Ei minulta kysellä, mutta empä toisaalta minäkään pahemmin kysele. Minä vaan tulen. Ja sitten minua siirrellään ja muokkaillaan. Kuulen minä joskus rumiakin sanoja, mutta olen ajatellut, että enemmän ne sanat kertoo sanojastaan kuin minusta. Kyllähän kaikki kuitenkin minut tietää ja sen, että jossain vaiheessa se on taas minun aikani. Nyt kyllä tunnen sen hiutaleissani, että aikani alkaa olla vähissä. Ihanan pitkään olen kyllä tänä talvena saanut täällä ollakin. Että ihan kiitollisin mielin alan tässä touhuta lähtöä. Mutta en ehkä kuitenkaan ihan vielä.
21.2.2024
kirjoittanut Heidi Pasanen
